J'ai un nouveau blog de dessins et illustrations.

Piirrustukseni ja kuvitukseni ovat nähtävillä uudessa blogissani.

Viime yö oli kummallinen: en nukkunut minuuttiakaan. Makasin vain sängyssäni silmät kiinni yhdestä yöllä aamuseitsemään, sitten nousin ja menin pesulaan pesemään pyykkiä. Siivosin ja kävin pankissakin. Sitten nukuin vähän.

Nyt nukuttaa niin.

En tavallisesti jaksa kuunnella sellaisia radioita kuin Suomessa Classic FM ja täällä Radio Classique. Niistä tulee jatkuvasti vain the best of Verdin oopperat, kauneimmat aariat, Naxoksen Bach-kokoelmat ja Vivaldin neljä vuodenaikaa. Kaikkia lyhyitä Mozartin ja Beethovenin sävellyksiä myös. Mainostauoilla mainostetaan vain kauneimmat aariat -CD-kokoelmia joista saakin hyvän lahjaidean jollekulle merkittävälle, puolen tunnin välein on pörssikatsaus ja kaikki ohjelmat on tehty yhteistyössä Talouselämän tai Figaron kanssa - niin kuin klassista musiikkia kuunnellakseen tarvitsisi olla ylettömän kiinnostunut rahasta. Ja sitten kaikesta siitä musiikista, jota on vuosisatojen saatossa tehty, kuunnellaan vain niitä tuttuja ja niin lohdullisia, ah niin kauniita klassisen musiikin helmiä. Ne luovat turvallisuutta kun hermot on herkällä pörssikurssien tuiskeessa; kunhan ne eivät vie liikaa aikaa, sinfonioista soitetaan vain eka osa ja oopperoista koskettavimmat kuusi minuuttia.

Pidän enemmän kanavista, joita kuunnellessa oppii uutta ja tutustuu johonkin uuteen, ja jotka herättävät uusia ajatuksia. Valitettavasti näitä kanavia pidetään mummojen, tai ainakin keski-ikäisten kanavina.

Vaan kyllä se vanha tuttukin tietysti sytyttää. Eilisaamuna heräsin Radio Classiquen soidessa. Ensimmäisenä Kummisedän pääteema, oi niin ihana ilman ironiaa, vain hieman hellyyttä. Sitten Don't Cry For Me Argentina, josta pidän - mutten ole koskaan aiemmin kuullut kokonaan. Ja heti perään Griegin pianokonsertto, josta osaan joka nuotin, niin keskittyneesti sitä lapsena kuuntelin. (Niihin aikoihin, kun isoveljen kanssa tapeltiin, kumpi on järkevämpää, Paganini vai Iron Maiden, ja kumpi pitää enemmän mölyä, sello vai sähkökitara. Veli on nykyään keikkaileva hevimies, minä en.)

Toissa-aamuna soi jälleen kerran Neljä vuodenaikaa, sen osa Talvi - sekakuoron laulamana, aika vaikuttavaa.

Täällä ei ollut joulua. Tässä kaupungissa, jossa arvostetaan turhuutta ja mielihyvää ja joulun kimallusta, kaupat ovat jouluaattona auki iltamyöhään. Sitten jouluaamuna jaetaan lahjoja, syödään, mitä liene tehdäänkään, ja tapaninpäivänä takas töihi. Radiosta ei tule joululauluja.

Tyttöjen kesken syötiin aattoiltana tsatsikia ja munakoisotahnaa patonginpalojen päällä, juotiin (minulle glögiä simuloivaa) kuumaa, mausteista viiniä ja sitten valkoviiniä ja lopuksi banaanirommia, ja tarkkailtiin naapurien jouluaattoillan viettoa kadun toisella puolella. Heillä lahjoja jaettiin jo, jokaiselle vuorotellen, poltettiin tupakkaa ja juotiin viiniä. Käytiin aikaisin nukkumaan. Meillä tyttöjen kanssa oli iso möhkäle kuivakinkkua, jota me jyystettiin viinin kanssa. Tein myös joulutorttuja, mutta niistä tuli mustia kuin hiili ja talo täyteen savua, ja vain kolme viimeistä pelastui. Onneksi meitä oli vain kolme.

Yöllä poljin kotiin ja aamulla nukuin pitkään.

Joulupäivänä tein kävelyretken naapurissa olevalle suurelle hautausmaalle. Taivas oli pitkästä aikaa harmaa ja ilma hyytävä. Hautaismaissa on jotain niin perustavanlaatuista, että siellä on kuljettava hitaasti vaikka haluaisi jo pois.

Kadulla ohitseni kulkee joka päivä tuhansia yksittäisiä, kokonaisia elämiä. Niin kokonaisia ja niin yksittäisiä, ettei kullekaan ihmiselle oikein muuta todellista olekaan. Ja kuitenkin ne elämät ovat kohdallani vain kaksi sekuntia ja sitten jatkavat elämäänsä muualla. Hautausmaalla joka haudassa on yhtä lailla kokonainen elämä - vaan tällä kertaa läsnä, ensimmäisestä alusta viimeiseen loppuun. Hautausmaalla on kaikki. Kävely hidastuu väistämättä, sillä kolmen ulottuvuuden lisäksi täytyy lävistää aika.

Olisin halunnut puhua jonkun niistä kuolleista kanssa. Jospa joku olisi voinut ilmestyä haamuna ja kertoilla vähän. Yritin vähän huhuilla, mutta en valitettavasti usko moniinkaan asioihin riittävän syvästi. Kukaan ei ilmestynyt.

Mutta mitä syytä sieluilla olisikaan haahuilla hautaismailla? Ne ovat jo päässeet ruumiistaan eroon, ja maasta ja taivaasta varmasti löytyy hurmaavampia paikkoja oleskella. Vai onko niillä sittenkin kaipuu omien jäännöstensä lähelle? Eihän sielu ja ruumis ole erotettavissa; siis jos sielu jatkaa elämäänsä, hakeutuuko se sittenkin ruumiillisen jatkeensa läheisyyteen? Ei, en oikeastaan usko. Ruumis on jo hajonnut, ja ehkä sielukin.

Lopun joulupäivästä nukuin ja lueskelin äidin lähettämää kirjaa. Puhuin paljon äidin ja isän kanssa puhelimessa.

Seuraavana aamuna nukuin pitkään ennen töihin menoa. Unohdin jo joulun.

Deuxième Noël parisien

J'ai passé un Noël à Paris. J'ai parlé au téléphone avec mes parents pendant des heures, j'ai préparé des plats de Noël et je les ai cramés, j'ai mangé le chocolat que maman m'a envoyé. J'ai fait une ballade au cimetière et j'ai continué à lire.

Il est beau ce livre. Une historienne de l'art Finlandaise a choisi une trenteine ou quarantaine de ses oeuvres d'art préférées, et son mari, écrivain, a écrit de petits textes - des nouvelles, des essais - inspirés par chaque oeuvre.

Par contre la préface, écrite par l'historienne, ne me plaît pas particulièrement. C'est un texte joli et amusant, d'une façon tendance, mais sans être précis et cohérent. J'avoue, une raison pour cela peut être ma fatigue après le stresse de ces dernières semaines, qui m'a assoupie de temps en temps au cours de la lecture...

Mon idée matinale était d'aller découvrir une de ces dixaines d'expositions que Paris nous propose et que je ne vais jamais voir, mais aujourd'hui je me suis permise de rester dans le lit - et découvrir cette collection privée imaginaire qu'Anna Kortelainen me propose en reproductions.

Seulement il me manquait les chansons de Noël à la radio, quelque chose de sacré pour mon âme sans foi.